Esipuhe:

Henri Michaux (1899-1984) oli ihmeellisyyksien sanoiksi saattaja, vaikka hänelle ihme ei pelkästään ollut onnellinen asia, se saattoi olla myös kurja ja tuskallinen.

Monikin arkinen ja banaali asia, jota yhteisten näkymättömien sopimusten kautta ei absurdiksi kyseenalaisteta tai ihmeelliseksi koeta, paljastuu hänen katseensa kautta. Ja silloin, kun hän näkee vääjäämättömyytensä, tajuntansa ja sisäelintensä kipujen ja purkausten kautta asioita, joille ei suoraa vastinetta maailmastamme löydy, psykologisesti niissä tuntuu silti olevan poikkeuksellisen paljon totta.

Hän ei ole toiveikas runoilija, mutta hänen fatalisminsa ja raskaan elämänsä painolastin ytimessä elää kuitenkin jokin toivo, jonka lujuudelle ja lohduttavuudelle en ole löytänyt kirjallisuudessa vertaista. Hän on sanonut: ”Älä huoli, sinussa on vielä kirkkautta. Yhden ainoan elämän aikana et ole pystynyt tuhrimaan sitä kaikkea.” Minulle ne ovat enemmän kuin lohdullisia sanoja, jollaisia kootaan johonkin ”Sanoja murheen kohdatessa” -nimiseen aforismikokoelmaan, ihmiselle laihaksi lohduksi, joka pettää viimeistään sinä päivänä, kun vastoinkäymiset satavat sarjana murheen päälle. Michaux:n sanoissa on melko eittämätön totuutensa, ihmisen sisintä ja kirkkautta koskeva, johon on vaikea vastaan sanoa edes loogisena argumenttina, ottaen mm. huomioon monetkin elämänkohtalot, joissa ihmiset mitä rajuimpien moraalisten ja henkisten luhistumistensa jälkeen nousevat jotenkin kohtalonsa ohjaimiin. (Kaikki eivät toki nouse.)

March Dans le Tunnel on keskenjäänyt kahdestakymmenestäkolmesta ”laulusta” tai alkukielellä ”chantista” koostuva profeetallinen, hämärästi raamatullinenkin teksti vuodelta 1943, kun Eurooppa oli liekeissä. Mutta se ei ole mielestäni vanhentunut tippaakaan, päinvastoin, sen profeetallisuus on vahvistunut kaikesta sodan jälkeen tapahtuneesta, kaikesta siitä mitä meistä on tullut.

Olen kääntänyt chantin cantoksi, yhdistäen runoelman muodon kirkolliseen traditioon, samalla muistellen Jungin ”Ajatuksia, unia, muistikuvia” -kirjassa cantoiksi suomennettuja, ihmeellisiä piilotajunnan toimintoihin ja niiden tutkimiseen liittyviä, psykologin kirjoittamiksi hyvin epätieteellisiä kirjoituksia. Jonkun tietäessä enemmän kirkollisten kirjoitusten lajeista ja niiden suomennos-asuista, olen palautteesta kiitollinen.

Jungin cantojen tavoin nämä cantot ovat yllättävä poikkeama Michaux:n tuotannossa. Että hän, joka oli runoilijana mm. tunnettu siitä, ettei halunnut kirjoittaa runollisesti, laulullisesti tai pateettisesti, kirjoitti näinkin liturgisen lauluiksi jaetun profetian (vaikka se ei Michaux:n tekstin ollessa kyseessä olekaan muotona hänen ajatustaan kristinuskoon tai mihinkään sitova).  Toisaalta täytyy myös muistaa, että Henri Michaux on tehnyt monet parhaista teksteistään ristiriidassa ajatustensa kanssa ja monet hänen nerokkaimmista hetkistään ovat olleet juuri (siksi?) hyvin pateettisia ja runollisia.

Marssi tunnelissa on oma käännökseni, jonka tulen julkaisemaan samaan tahtiin kuin se valmistuu. Tässä kolme ensimmäistä cantoa, olkaa hyvät. Kuvitus on Michaux:n taidetta, eikä minulla ole oikeuksia siihen, mutta mielestäni ei olisi niilläkään, jotka kuvien oikeudet omistavat.

Henri Michaux: Marssi tunnelissa/ March Dans le Tunnel

Ensimmäinen canto

Kuulin sanoja pimeässä. Niissä oli tärkeihin henkilöihin liittyvien uhkien painoarvoa yön sydämessä.

Ne kuuluivat, hämäristä varjoista, ne puhuivat kaikki: ”Onnettomuus! Onnettomuus!” eivätkä lakanneet, huusivat loputtomiin ”Onnettomuus!”

Näin miehen makaamassa vuoteella ja hänen tautinsa nalkutti hänelle:

”Sinä kurja. Etkö tiedä, että märkivät munuaisesi, todet vihollisesi, kutsuvat tästä lähtien kuoleman petikumppaniksesi. Tulet tuntemaan nimeni myöhemmin, mutta urinaarisen linnun nokka sisälläsi alkaa nyt nokkia ja maksat kalliisti siitä vähästä, minkä omistit…”

Silloin kuulin voimakkaamman äänen:

”Mene, älä viivyttele, täällä on vain yksi mies. Muualla on tuhansia ja tuhansia ja taas tuhansia ja vieläkin enemmän, he ovat kaikki suuressa vaarassa.”

”Älä harhaudu, vaan pidä silmällä. Loppujen lopuksi sinun täytyy elää pieni elämäsi sisätiloissa.”

Tunnistamaton ääni kajahti ja elämän kukat alkoivat löyhkätä, aurinko oli vain muisto, vanha matto rutussa oven takana, jotta et voi kulkea enää, ja ihmiset lähes uskonsa menettäneinä vaikenivat henkeä salpaavaan hiljaisuuteen, kuin kesäiltana maaseudulla, päivän lintujen ja hyönteisten vaietessa, ennen yölintujen, yön hyönteisten heräämistä, kun haudankaltainen äänettömyys äkkiä lankeaa.

Hetkeä myöhemmin kuului sihinää.

Siitä lähtien kuolema, sen päivittäiset niittotyöt olivat suuret. Valtavat aukot, kuin väärinpäin käännetyt kukkulat muodostuivat yht’äkkiä, talot kuin painonsa menettäneinä kohosivat ylös. Ja mitä voi sanoa asukkaista? Heissä elämisen haava alkoi sulkeutua.

Sitä saattoi kynsiä tulevaisuuden ovea ja nykyhetki kirkui.

Vuosi oli kylmä.

Kilometreittäin leikkiviä mukeja, rivissä pitkin mantereen lumia, eivätkä ne tienneet kuinka elehtiä. Talven viima puhalsi liian vallitsevana niiden aineenvaihdunnalle.

Meret olivat satutetut, ilma myös. Kauhistuneet tonnikalat hylkäsivät tutut aluevetensä ja kotkat pieniksi tekeytyen pakenivat räpytellen siipiään.

Metalli ei koskaan ollut ollut niin kovaa, ruuti niin väkivaltaista. Yhdessä ne syöksyivät väkijoukon ylle ja kuoleman pysäyttäminä ihmiset kaatuivat maahan, nousematta enää tällä vuosisadalla.

Mutta etäämpänä kaikki jatkui. Hyrrät pyörivät vakaina säälimättömien piiskojen alla.

Toinen canto

Aatteet törmäilivät toisiinsa kuin vuohipukit. Vihalla oli säädyllinen käynti. Vanhalle iälle naurettiin ja lapsia rohkaistiin puremaan. Maailma oli pelkkiä lippuja.

Oli kerran ollut ihmisiä, jotka kiireettä ja rauhassa polttivat halkoja vanhoissa uuneissa, lukien hurmaavia romaaneita, joissa muut hoitavat kärsimisen. Tällä vuosisadalla nojatuolit paloivat ja rikkaiden piikkilangoin aidattu tyytyväisyys ei ollut enää suojassa.

Kaikilla oli kylmä sinä vuonna. Ensimmäinen totaalinen talvi.

Toivo ryöpsähteli esiin, joko hyvässä tai pahassa. Mutta koska tapahtumat eivät välittäneet hittojakaan, kuin raakalainen, joka yhdellä riuhtaisulla repii sekä siteen, lihan, että katetrin, oli taas pakko kärsiä ilman toivoa.

Siellä täällä etäisyyksissä syttyi pilkahduksia, mutta pyörre syvyyksistä, joka veisi kaiken mukanaan, ei vieläkään tullut.

Mitä tulee kansoihin, jotkut voittivat, toiset kuolivat, mutta kaikki pysyivät sidottuina kurjuuteen, joka kulki ympäri maailman.

Viisauden rakastajat eivät säästyneet.

Yllätettyinä tietämättömyydessään, he taistelivat vuodesta toiseen, milleniaalinen kärsivällisyytensä koeteltuna mitä vaikeimmin testein.

Kohtalonuskoiset kärsivät myös, ja ennenkaikkea. Heiltä vietiin kaikki, paidatkin heidän päältään. Ihmiset nauroivat heille ja kannoillaan kääntyen syyttivät heitä onnettomuuksien alkusyyksi.

Täydellisten temppelien asukkaat ryöstettiin oliiviviljelmiä myöten.

Päät täytettiin hölynpölyllä.

Kuten meri ei ikinä väsy paiskautumaan vasten rantoja hyödyttömin aalloin, taistelu jatkui loputtomiin uusin joukko-osastoin.

Kompuroiva eteneminen, minkään etenemättä, horjuvat perääntymiset tyhjyyden reunalle.

Koskaan ei oltu nähty niin paljon miekanviiltoja vedessä.

Ihmisyyden ohjakset heittelehtivät sattumanvaraisesti, mutta kuitenkin, kaikkialla, kätkeytyneenä eri kasvojen alle, oli Isä, päällikkö, kun hänen autoritäärinen elämänsä työntyy kuin airo perheeseen, ja perhe pysyy vaiti.

Kolmas Canto

Vuosi kohosi kuin muuri ihmissuvun edessä.

Maa oli myllerretty niin korkeaksi, ettei päätään voinut saada näkyviin.

Ja yhä ihmiset työskentelivät ja työskentelivät, kuten eivät ennen olleet työtä tehneet, aurinkoon katsomatta, katsomatta aikaansa, joka vieri vääjäämättä, ja he tekivät työtä kovemmin, heidät pakotettiin tekemään työtä kovemmin, lapioimaan, lapioimaan tauotta valtavan verenvuodon alla; ja kuolema lopetti kaiken säännöllisesti, kuin kulunut vaate, kulunut vaate sen purkautuessa, tai lasku, jonka unohdat maksaa, ja jonka joku ojentaa sinulle juuri kun avaat oven lähteäksesi.

Kaupankäyjien sivilisaatio oli itsepäinen. Sen puhuttiin tulleen hulluksi, mutta samalla kun se oli tullut hulluksi, se oli itsepäinen.

Samaan aikaan tämä tilastotieteellinen vuosisata laski, laski, laski vimmatusti, laski jyviä, junia, tonneja, vauvoja, vasikoita, pyöriä, olkapäitä käsien kannattelemiseen.

Saadakseen suun täydeltä leipää, täytyi siihen olla lupa.

jatkuu…

 

Mainokset